Oon alkanu miettimään miten vastoinkäymiset ja pettymykset on kasvattaneet musta tämmöistä ihmistä kuin nyt olen. Menneisyyteen kuuluu koulukiusaaminen eskarista yläasteelle asti. Syynä kiusaamiseeni oli ylipaino ja se että olin arka sekä herkkä jota taidan olla vieläkin. Naapurin lapsilta sain turpaan kun olin lapsi mutta onneksi eräs naapuri tuli väliin ja hääti lapset pois. Itsellä ei ole mitään muistikuvia tästä mutta ehkä ihan hyvä niin. En ollut mikään unelmalapsi äidilleni ja nyttemmin jo edesmenneelle isälleni koska olin temperamenttinen ja itsepäinen pentu suoraan sanottuna.. Monetkohan kerrat vanhemmillani meni hermot minuun, ei taida kädet eikä sormet yhteensäkään riittää. Itsetuntoni ei ole enää kunnossa, kiitos kiusaamisten ja muun ikävän. Mulla on keskivaikea toistuva masennus, paniikkihäiriö, sosiaalinen fobia ja univaikeuksia. Kiusaaminen jättää aina haavat eikä tämä tehnyt poikkeusta minunkaan kohdalla. Kun olin ammattikoulussa vuonna 2008, alkoi alamäki: aloin viiltelemään, itkin itseni uneen, tuli poissaoloja ja tunsin masentuneisuutta. Lopulta tuli diagnoosi, Keskivaikea masennus joka on vuosien mittaan muuttunut toistuvaksi. Nämä kaamosajat ovat pahimpia kausia mitä tiedän koska kun suvussamme on kaiken lisäksi kaamosmasennus, masennukseni pahenee, eikä unen saannista tule mitään. En näe välttämättä mitään hyvää elämässä vaikka olisi syitä miksi elämä on hyvää. Se ei vaan mene mun päähän asti että kaikki on hyvin. Jokatapauksessa oon edes vähän ylpeä itsestäni että olen jaksanut tänne saakka kaikesta huolimatta, jos en täysillä niin ainakin niillä voimavaroilla mitä tällä hetkellä on. Lisäksi oon tosi kiitollinen teille kaikille jotka on tukeneet ja auttaneet selviämään kaiken läpi. En ole luovuttamassa vaikka joskus se vaihtoehto olisi helpompi. Kiitos erityisesti puolisolleni, perheelle, hyville ystäville ja kavereille <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti