Mutta sitten tajusin taas tänään:
Mikään ei ole ikuista. Mikään ei ole kestävää. Ei edes tämä olotila mitä tällä hetkellä tunnen. Ainakin toivon niin. On jotenkin todella synkkä ja tyhjä olo. Hetken se saattaa olla tosi nauravainen ja iloinen mutta sitten, ihan yhtäkkiä olen taas pohjalla mistä ei pääse kuin ylös. Mut mitä jos en jaksakaan nousta enää, mitä jos mut on kulutettu loppuun. Pelkään että mies ei jaksa mun mielialoja ja tuntuu kuin olisin iso, turha taakka. Miksi hän jaksaa mua kun en itsekään jaksa itseäni?
Ei mun jalkani kanna
Kun olen sinun kosketusta vailla
Eikä henkeni kulje
kun olen sinun kosketusta vailla
Pelasta mut
Pelasta mut
Pelasta mut
Kävin tänään kävelyllä mieheni kanssa, voin sanoa ihan suoralta kädeltä että se piristi ja jopa nauroin. Mutta silti tuntui etten ollut ihan tosissani nauramassa. Ihan kuin olisin ollut joku muu, en se Eve jotka perhe ja läheiset tuntevat iloisena, positiivisena ja pirteänä persoonana. On aina yhtä huolestuttavaa miettiä että kuka minä sitten olen vai olenko kukaan?
Tämä teos puhutti minua.. Yksinäinen keiju jonka edessä peilikin särkyy, tunsin jotain samankaltaisuutta. Seuraavana kertana huomasin että tämän keijun toisella puolella oli mekko ja taisin tajuta teoksen merkityksen ja samaistuin siihen enemmän kuin viime kerralla.
Onneksi tämäkään masennus ei kestä ainiaan, ja toivon että kun kaamos on ohi, jaksaisin taas hymyillä enemmän ja elää.
Pukeutuhaahan lämpimästi, eläkää hetkessä ja muistakaa käyttää heijastinta näin pimeinä iltoina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti