Puhumisen tärkeys.

Katselin tässä Vain Elämää formaattia, ja kun tuli Viimeisen kerran version vuoro niin se herätti mussa suuren kunnioituksen Mikaelia kohtaan. Asioista joita nuoria, aikuisia, ketä tahansa huolettaa niin niistä pitäs aina puhua. Sun kaverille, päiväkirjalle, blogiin, ammattiauttajalle.. Se ei tee susta automaattisesti hullua. Se kertoo siitä et oot ollu liian pitkään liian vahva. Muista et kun oot maailmalle vaan joku niin oot jollekin koko maailma. Muistakaa puhua asioista, jotka huolettaa niin joskus olo helpottaa vielä. Liian pitkään kun pitää asioita pään sisällä niin siinä sekoo.. Tiedän että se puhumisen vaikeus on pahinta mut sä pystyt siihen kyllä. Sä et ole yksin!


Kiitos Mikael Gabriel tästä muistutuksesta!  Oot aivan symppis jätkä!

Vuosien varrelta nykyhetkeen.

Oon alkanu miettimään miten vastoinkäymiset ja pettymykset on kasvattaneet musta tämmöistä ihmistä kuin nyt olen. Menneisyyteen kuuluu koulukiusaaminen eskarista yläasteelle asti. Syynä kiusaamiseeni oli ylipaino ja se että olin arka sekä herkkä jota taidan olla vieläkin. Naapurin lapsilta sain turpaan kun olin lapsi mutta onneksi eräs naapuri tuli väliin ja hääti lapset pois. Itsellä ei ole mitään muistikuvia tästä mutta ehkä ihan hyvä niin. En ollut mikään unelmalapsi äidilleni ja nyttemmin jo edesmenneelle isälleni koska olin temperamenttinen ja itsepäinen pentu suoraan sanottuna.. Monetkohan kerrat vanhemmillani meni hermot minuun, ei taida kädet eikä sormet yhteensäkään riittää. Itsetuntoni ei ole enää kunnossa, kiitos kiusaamisten ja muun ikävän. Mulla on keskivaikea toistuva masennus, paniikkihäiriö, sosiaalinen fobia ja univaikeuksia. Kiusaaminen jättää aina haavat eikä tämä tehnyt poikkeusta minunkaan kohdalla. Kun olin ammattikoulussa vuonna 2008, alkoi alamäki: aloin viiltelemään, itkin itseni uneen, tuli poissaoloja ja tunsin masentuneisuutta. Lopulta tuli diagnoosi, Keskivaikea masennus joka on vuosien mittaan muuttunut toistuvaksi. Nämä kaamosajat ovat pahimpia kausia mitä tiedän koska kun suvussamme on kaiken lisäksi kaamosmasennus, masennukseni pahenee, eikä unen saannista tule mitään. En näe välttämättä mitään hyvää elämässä vaikka olisi syitä miksi elämä on hyvää. Se ei vaan mene mun päähän asti että kaikki on hyvin. Jokatapauksessa oon edes vähän ylpeä itsestäni että olen jaksanut tänne saakka kaikesta huolimatta, jos en täysillä niin ainakin niillä voimavaroilla mitä tällä hetkellä on. Lisäksi oon tosi kiitollinen teille kaikille jotka on tukeneet ja auttaneet selviämään kaiken läpi. En ole luovuttamassa vaikka joskus se vaihtoehto olisi helpompi. Kiitos erityisesti puolisolleni, perheelle, hyville ystäville ja kavereille <3 

Tarvitsen sua.

Tuli mieleeni viime vuotinen muisto.

Erityisesti mieleen painuvinta oli se kun kävin juttelemassa erään ammattilaisen kanssa jossa oli puhetta siitä kuinka olen liian riippuvainen puolisostani ja hänen avustaan, että tarvitsen jonkun auttamaan minua koko ajan. Se sai kuulostamaan että olen jollain tapaa estynyt, en osaa huolehtia itsestäni, omista tarpeistani enkä siis puolisostanikaan.. Mutta silti, tänäänkin kuulin puolisoni sanovan että hän ei pärjää ilman minua jos jotain joskus sattuisi. Olemmeko siis molemmat riippuvaisia toisistamme vai vain minä joka olen masentunut. Siinä vuotisessa keskustelussa otettiin asiat puheeksi minun kantilta katsottuna mutta kukaan ei kysynyt miten se puolison puolelta menee. Ei ole kyse mistään taistelusta kumpi tarvitsee kumpaa enemmän, nuo puolisoni sanat saivat vain minut ajattelemaan että jos se onkin niin että kumpikin tarvitsemmekin toisiamme, koska emme osaa olla yksin ja rakastamme toinen toistamme. Mitä jos joskus jompikumpi kuolee, kuka sitten huolehtii tästä joka jäi eloon? Onko hänen aika alkaa opetella itse siihen että huolehtii itsestään vai tarvitseeko hän muilta apua. Nämä on näitä vaikeuta kysymyksiä joihin ei kukaan oikein osaa vastata. Sen tietää sitten kun aika sen näyttää. Mutta nuo kauniit sanat saivat minut taas uskomaan siihen että ehkä en olekaan ihan täysin taakka, että joku sittenkin tarvitsee minua ja rakastaa enemmän kuin ketään muuta. 

Rakastakaa toisianne ja tukekaa toisianne niin pääsette korkeimmankin vuoren ja harmaimmankin kiven läpi.

Syksy saapuu kaupunkiin ja suru suurenee.

Olin viikonlopulla Valon Kaupungissa, valot olivat tosi kauniita tänäkin vuonna.. Ja voi mitä kekseliäisyyttä ja mielikuvitusta  oltiin käytetty. Se kaikki sai sydämeni hyppimään ilosta.

Mutta sitten tajusin taas tänään:

 

 Mikään ei ole ikuista. Mikään ei ole kestävää. Ei edes tämä olotila mitä tällä hetkellä tunnen. Ainakin toivon niin. On jotenkin todella synkkä ja tyhjä olo. Hetken se saattaa olla tosi nauravainen ja iloinen mutta sitten, ihan yhtäkkiä olen taas pohjalla mistä ei pääse kuin ylös. Mut mitä jos en jaksakaan nousta enää, mitä jos mut on kulutettu loppuun. Pelkään että mies ei jaksa mun mielialoja ja tuntuu kuin olisin iso, turha taakka. Miksi hän jaksaa mua kun en itsekään jaksa itseäni?

Ei mun jalkani kanna

Kun olen sinun kosketusta vailla

Eikä henkeni kulje

kun olen sinun kosketusta vailla

Pelasta mut

Pelasta mut

Pelasta mut

Kävin tänään kävelyllä mieheni kanssa, voin sanoa ihan suoralta kädeltä että se piristi ja jopa nauroin. Mutta silti tuntui etten ollut ihan tosissani nauramassa. Ihan kuin olisin ollut joku muu, en se Eve jotka perhe ja läheiset tuntevat iloisena, positiivisena ja pirteänä persoonana. On aina yhtä huolestuttavaa miettiä että kuka minä sitten olen vai olenko kukaan? 

Tämä teos puhutti minua.. Yksinäinen keiju jonka edessä peilikin särkyy, tunsin jotain samankaltaisuutta. Seuraavana kertana huomasin että tämän keijun toisella puolella oli mekko ja taisin tajuta teoksen merkityksen ja samaistuin siihen enemmän kuin viime kerralla. 

Onneksi tämäkään masennus ei kestä ainiaan, ja toivon että kun kaamos on ohi, jaksaisin taas hymyillä enemmän ja elää. 

Pukeutuhaahan lämpimästi, eläkää hetkessä ja muistakaa käyttää heijastinta näin pimeinä iltoina!